Miten minusta tuli minä?

Ajatuksiani siitä mitkä asiat ovat vaikuttaneet siihen millainen olen juuri nyt...

En tiedä ajatteleeko tässä 30v korvilla tavallista enemmän sitä kuka minä olen ja miten minusta tuli minä. Oletteko te muut 30-vuotiaat ajatelleet tällaisia asioita? Miksi koen asiat juuri näin, miksi näen asiat juuri näin, mitkä asiat elämän varrella ovat vaikuttaneet minuun niin syvästi että ovat muokanneet minusta juuri tällasen. Ja tarvitseeko niiden asioiden edes olla niin suuria jotta ne vaikuttaa meihin?

Itse uskon että lapsuus vaikuttaa paljon siihen millainen minusta on kasvanut vuosien varrella. Oma lapsuuteni oli varmasti sanan positiivisessa merkityksessä hyvin tavallinen. Siihen kuului isä, äiti, isosisko, isoveli, lemmikkejä. Asuimme omakotitalossa Vääksyssä, pienellä paikkakunnalla. Harrastin ja minulla oli hyviä ystäviä. Vartuin helluntalaisessa perheessä mutta en sanoisi että kovin vanhoillisessa. Me lapset kävimme isän ja äidin mukana sunnuntai kokouksissa kun olimme niin pieniä ettemme voineet kotiin yksin jäädä. Mutta kun vartuimme niin saimme valita itse miten sunnuntaimme vietämme. No ei meistä sisaruksista sitten enää ketään käynyt kokouksissa seurakunnalla. Arvot oli kasvatuksessa silti selvästi toki kristilliset. Enkä sano että pääpiirteittäin niissä olisi mitään vikaa. 

Lapsuuteni oli ennen kaikkea turvallinen. Sitä sanaa olen hokenut vanhemmillenikin kun olen kiittänyt heitä siitä mitä ovat elämälleni antaneet, juuret ja siivet. Opin paljon lapsuudessa toisten huomioon ottamisesta, ystävällisyydestä, rehellisyydestä, perheen merkityksestä, ennen kaikkea rakkaudesta. Tämä turvallinen lapsuus on varmasti vaikuttanut siihen ketä minä olen.

Teini-ikäni oli vaikea mutta en sanoisi että olisin kapinoinut vanhempiani vastaan. Kapina oli ihan oma kapinani omasta elämästäni. En ole koskaan kokenut että vanhempani olisivat tehneet suuresti mitään väärää kasvatuksessa vaan minä etsin teini-iässä vahvasti itseäni, kuten varmasti monet muutkin nuoruudessaan. Kuljin vähän huonommissa porukoissa ja vähän paremmissa porukoissa. Onneksi silti ennen yhdeksättä luokkaa niissä paremmissa ja tämä näkyi myös todistuksessa. Ja nyt en huonoilla tarkoita että huonojen ihmisten kanssa mutta sanotaan että sellasissa porukoissa joissa alkoholi ja muut päihteet näytteli suurta osaa ja meno oli aika villiä. Elämä oli jossain kohtaa luisumassa väärille raiteille. Onneksi asiat muuttui ajoissa.

Helppoa teini-ikäni ei varmasti ollut vanhemmilleni mutta he jaksoivat tukea ja koittaa tsempata minua. Eivät paasanneet ja syyllistäneet vääristä valinnoista vaan koittivat ohjata minua. Koin myös ensimmäisen vaikean masennusjaksoni ylä-asteella jolloin vietin viikon verran psykiatrisella lasten- ja nuorten osastolla. Joskus tulee mietittyä nuoruutta ja teini-ikää ja toivon ettei omille tytärpuolilleni siitä tule yhtä vaikea kamppailu. Ainakaan vanhemman tytön osalta ei näytä onneksi alkuunkaan siltä.

Koen että näin aikuisiällä esimerkiksi bipo sairaus on vaikuttanut paljon siihen mitä olen tänä päivänä. Vaikeat masennusjaksot ovat saaneet toisaalta ymmärtämään elämän haurauden mutta toisaalta elämänhalu masennusjaksoista selviämisen jälkeen on aina yhä suurempi ja pienet arkiset asiat tuo suurta iloa elämään. Sairaus ei määritä minua mutta on osa elämääni, osa minua. Sairaus on tuonut osaksi haasteita mutta myös opettanut olemaan itselle armollisempi ja opettanut ymmärtään myös muita tuomitsematta. Jokaisella meillä on oma polkunsa ja ketään toinen ei voi sitä tietää jos ei ole juuri samaa polkua astellut. Tästä asiasta voisin tehdä ihan oman blogikirjoituksen jossakin kohtaa.

Ero ex-miehestäni nuorena on myös asia jota olen käsitellyt aikoinaan paljon. Se on varmasti vaikuttanut minuun. Uuden mieheni tuleminen elämääni, muutto täysin uuteen vieraaseen kaupunkiin, uuteen työhön, uusien ystäväsuhteiden luominen... se vaikuttaa taatusti ihmiseen kun kokee samalla kertaa monen monta suurta muutosta. No, siitäkin selvittiin kiitos mieheni, ystävieni, perheeni. 

Äitipuoleksi tulin vain 22-vuotiaana ja myös se on muokannut minua paljon, niin ihmisenä kuin naisenakin. Elämänarvot ja järjestys ovat muuttuneet sitä myöten osin erilaisiksi. Koen että vaikka tulin äitipuoleksi nuorena, olin valmis siihen. Olin sitä ennen elänyt vauhdikasta nuoren naisen elämää, asunut omillani jo 18-vuotiaana ja kokenut lähihoitajan ammatinkin kautta hyvin paljon asioita elämästä ja kuolemasta, vastuusta. 

Mieheni selkäsairaus on myös saanut minut ymmärtämään paljon asioita. Opettanut arvostamaan terveyttä mutta myös näyttänyt sen raadollisen puolen siitä kun menettää terveytensä ja vielä ilman että on itse siihen voinut vaikuttaa esim elämäntavoillaan. Olen myös paljon joutunut miettimään miten tukea toista vaikeissa asioissa ja joskus sysäämään omat tarpeeni sivuun kaiken muun tieltä. 

Vaikeimpana aikana mieheni selkäsairauden osalta olen kokenut ajan ennen selän jäykistysleikkauksen uusintaleikkausta. Olin itse silloin masentunut ja mieheni oli todella huonossa kunnossa. Osin vuodepotilaana. Hän pystyi kävellä kyynärsauvojen kanssa muutaman pienen hassun pätkän päivässä. Apuvälineitä kotona oli enemmän kuin monella vanhuksella. Lääkärit eivät tuntuneet ottavan kipuja tosissaan ja magneettikuvauksiin pääsy kesti aivan liian kauan! Kun hän niihin lopulta pääsi, soittikin kirurgi samana päivänä että kipin kapin osastolle samana päivänä ja leikkaus taas tiedossa. Selässä oli vähän kaikki pielessä; ruuvit irti selästä, jäykistetyllä alueella iso pullistuma jollaista lääkärit eivät olleet ennen nähneet (siis jäykistyksen jälkeen). Ihmekös oli ollut kipuja ja arki täyttä tuskaa. Tämä on jättänyt arpensa myös henkisesti meihin molempiin.

Huomaan että monta kuoppaa on ollut elämänvarrella vaikka myös onneksi paljon niitä tasaisia hyviä polkuja. Mutta niin vaan on selvitty niistä suurimmistakin kuopista. Ehkä niihin olisi jäänyt makaamaan jollei ystävät ja perhe olisi nostanut sieltä pois. Ystävät ovat siis kultaakin kalliimpia! Kiitos siitä teille kaikille <3 

Minkä asioiden koette vaikuttaneet teihin elämänvarrella? Miten sinusta on tullut juuri sinä?

Hyvää syksyistä viikonloppua kaikille, nauttikaa luonnosta ja toisistanne :)

Minun uusi blogini

Tervetuloa lukemaan ja seuraamaan Minä, me ja muut -blogiani

Kuka minä olen?

Alkuun ehkä syytä kertoa jotakin itsestäni... Olen Susanna, pian 30v nainen Turusta. Perheeseeni kuuluu rakas aviomies Mikko ja rakkaat tytärpuolet, sekä kaksi koiraa ja chinchilla. Olen ammatiltani lähihoitaja mutta sairauteni (bipo) on tuonut sen työn tekemiseen rajoitteita ja tässä 30v korvilla onkin hyvä pohtia sitä, miksikä minä haluan isona tulla. Lähes kaikki harrastukseni ovat taiteellisia ja ehkä uusi ammatti voisi olla sieltä suunnalla.

Harrastuksiini kuuluu laulaminen, piirtäminen, ompelu, valokuvaus, luonnossa liikkuminen, kirjoittaminen ja koirat. Osa harrastuksista "kausittaisia" kuten valokuvaus, joka painottuu selkeästi enemmän kesään. Kirjoittaminen taas on hyvin kausittaista johtuen mielialoista ja inspiraatiosta. 

Luonto on aina ollut lähellä sydäntäni tai oikeastaan koko meidän perheen sydäntä. Myös mieheni harrastaa luontokuvausta. Meille tärkeä juttu on kesäisin mökkeily Elijärvellä, mieheni vanhempien mökillä. Siellä kalastetaan, marjastetaan, saunotaan, ulkoillaan, valokuvataan ja nautitaan yksinkertaisesti yhteisestä ajasta, joskus myös kera ystävien ja lasten kavereiden. 

Musiikki on aina kuulunut elämääni vahvasti. Ala-asteella oli bändiviritelmiä, ylä-asteella lauloin ahkerasti valinnaisen musiikin tunneilla ja kävin myös musiikin opettajan rohkaisemana laulutunneilla. Instrumenttini on aina ollut ääneni eli en ole koskaan soittanut mitään soitinta. Kitaransoitto kyllä kiinnostaa. Ystävälläni Timolla on studio ja sinne pääsy onkin ollut pitkäaikainen haaveeni joka on onneksi nyttemmin toteutunut.

Tästä linkistä pääset seuraamaan soundcloud sivujani

https://soundcloud.com/search?q=susanna%20rajala

Tästä linkistä pääset seuraamaan facebookissa "artisti" sivujani

https://www.facebook.com/suskivirallinen?fref=ts

Aviomieheni on minua 11v vanhempi ja olemme olleet yhdessä noin 8 vuotta. Itse olen kotoisin Vääksystä ja Lahden kautta aikoinaan päätynyt kauniiseen Turkuun. Turusta tuli minulle pian koti eikä ikävä ole painanut muualle. Koti on siellä, missä sydän on... niinhän sitä sanotaan ja se pitää kyllä paikkaansa. Kun on perhe ja ystävät lähellä niin asiat on hyvin.

Väriä ja ehkä voisi sanoa että myös joskus haastetta arkeemme tuo mieheni selkäsairaus. Itse olen mennyt jo laskuissa sekaisin mutta leikkauksia taitanee olla hänellä takana noin 6-7. Kaikki on lähtenyt aikoinaan siitä että mieheni selkärankaan tuli suuri pullistuma jota ei ajoissa hoidettu, minkä seurauksena syntyi jalkaan hermovauroita. Sen jälkeen selkään on asennettu titaania ja ruuveja, eli alaselkää on jäykistetty. Tämäkin operaatio tehtiin periaatteessa kahdesti sillä ruuvit sananmukaisesti irtosivat selästä parin vuoden päästä ensimmäisestä leikkauksesta. Mieheni selkähistoriaan mahtuu hyvin hyvin vaikeita ja raskaita aikoja jolloin hän on ollut lähestulkoon vuodepotilas. Mutta mahtuu myös suht hyvää arkea, vaikkakaan ei täysin kivutonta sellaista. Seuraava askel on ns kipustimulaattorin asennus kenties ensi vuonna. Toivottavasti se toisi helpotusta kipuihin ja vähentäisi elimistöä kuormittavien kipulääkkeiden tarvetta.

Perheeseeni kuuluu myös kaksi tytärpuolta, vanhempi tyttö on 15v ja nuorempi on 12v. Olen ollut tyttöjen elämässä noin 8 vuotta ja koen että lapset ovat täyttäneet sydämestäni suuren aukon. He ovat ykkösasia elämässäni. Kun heillä on asiat hyvin, minullakin on ja jos heillä on hätä niin minullakin on. Heti alkujaan minulle oli selvää että he tulevat samassa "paketissa" mieheni kanssa. Lapset ottivat minut hyvin vastaan ja suht pian löysin paikkani perheessä. 

Arki on meillä hyvin tavallista mutta toki mieheni selän vuoksi tehdään hieman sen mukaan kun hänen vointi antaa periksi. Jos esimerkiksi pitää valita leffateatteriin meno tai leffan katsominen kotisohvalla niin valitsemme jälkimmäisen koska pitkä istuminen ei tee selälle hyvää. En silti koe että olemme jääneet paljosta paitsi sillä jos mieheni ei voi tulla johonkin, olemme menneet tyttöjen kesken. Ja usein juuri löytyy vaihtoehtoja joista valita se paras.

Mitä blogi pitää sisällään?

Ehkä helpompi sanoa mitä blogi ei ainakaan käsittele... se ei käsittele muotia, shoppailua, leivontaa, politiikkaa... hmm.

Blogi kertoo ajatuksiani elämästä ja kaikesta siihen liittyvästä. Menneisyydestä, nykyisyydestä, tulevaisuudesta. Se kertoo minusta, meistä ja muista. Se ei silti ole päiväkirjani vaan heijastaa paljon muutakin kuin omaa elämääni. 

Voi olla että yhdistän teksteihin valokuviani ja ehkä joskus runojani. 

Blogin on tarkoitus olla arkea mutta ei välttämättä juuri tätä päivää vaan ajatuksia eilisestä ja huomisestakin. Siihen kuuluu varmasti iloa ja surua, hymyä, riemua ja joskus niitä kyyneleitäkin.

Koitan välttää mustavalkoisia ajatuksia eli koitan aina katsoa asioita monelta kantilta, monesta suunnasta, monen ihmisen silmin. Toivon että tekstit herättää keskustelua ja saa aikaan mielipiteitä suuntaan ja toiseen.