Vuosi 2016, paljon odotuksia...

Odotuksia, toivoa... pettymyksiä?

Ensi vuosi on erityinen, tai ainakin se voi olla sitä. Siihen latautuu aivan eritavalla jännitystä, odotuksia kuin muihin vuosiin on liittynyt. Se voi tuoda tullessaan myös suuren pettymyksen, mutta ilman toivoa, unelmia, ihmisellä ei ole mitään. 

Tammikuun lopussa miehelleni kokeillaan vihdoin ja viimein kipustimulaattoria. Sitä on odotettu kauan ja yleensäkin apua selkä ja hermovauriokipuihin on kaivattu vuosi vuoden jälkeen. Sikäli mikäli tuo vehje toimii, se tuo suuren helpotuksen ja avun murun kiputilanteeseen, vähentää lääkkeitä jotka kuormittaa koko elimistöä mutta se muuttaisi myös meidän arkea. 

Ketään ei etukäteen voi tietää toimiiko laite juuri hänellä. Prosentit on oikeastaan 70/30 eli toivoa on enemmän. Toisaalta siihen ei tahdo asettaa liikaa odotuksia sillä edes lääkärit eivät voi sadan prosentin varmuudella sanoa toimiiko se juuri noihin kipuihin juuri tässä tilanteessa. 

Tiedossa on siis TAAS kaksi uutta leikkausta joihin liittyy riskejä mutta ilman riskejä ei saavuta mitään ja riskit on vain minimoitava. Ensimmäisessä leikkauksessa asennetaan stimulaattori siten että johdot tulevat selkärankaan mutta laite jää vielä kehon ulkopuolelle. Sitten seuraa muutaman viikon testiaika kotona. Siihen osallistumme kaikki. Haavaa pitää hoitaa selässä, sen teen minä, mutta meitä kaikkia tarvitaan mieheni voinnin ja arkielämän toimintojen seuraamiseen. Muuttuuko mikään, helpottuuko asioiden tekeminen. Mieheni seuraa toki kipujen vähenemistä ja sitä miten hän ylipäänsä tuntee ja kokee laitteen tehon. 

Jos laite toimii, se asennetaan lopullisesti ja tuo kehon ulkopuolinen laite laitetaan jonnekin vatsan seuduille. Mikäli laite ei toimi, se poistetaan.

Leikkaukset ovat olleet meidän perheen arkea jo kauan. Toki ne aina minua ja lapsia jännittää mutta omalla tavallaan niihin on totuttu... ja myös siihen että asiat eivät aina mene nappiin ja uusintaleikkauksia on tehty useamman kerran.

Toivon todella että tuleva vuosi on erityinen, ennen kaikkea miehelleni mutta sitä kautta myös meidän koko perheelle! <3 

Nuori nainen... ei kun siis kolmekymppinen...

No nuori kai silti vielä. Mutta mitä on kolmekymppisen naisen elämä ja mikä on minun kriisini

Olin kirjoittamassa työhakemukseen eräänä päivänä "pian 30v nuori nainen"... kuinka kauan voin kirjoittaa nuori nainen? Kai se on kiinni siitä miten nuoreksi itsensä tuntee mutta tällä kertaa päätin silti jättää sen "nuoren naisen" pois hakemuksesta. 

Koen kyllä itseni nuoreksi ja kuten sanoin jo aiemmin ikä on vain numeroita. Olenhan naimissa itseäni 11v vanhemman miehen kanssa eikä hänkään ole silmissäni vanha, edes vanhempani eivät ole mielestäni vanhoja. Johtuneeko siitä että olen tehnyt työtä oikeasti vanhojen ihmisten kanssa ja vaihtanut heidän vaippojaan. 

Mitä on kolmekymppisen naisen elämä? No en kai minä tiedä kuin omani ja palan ystävieni elämästä. Se voi olla parisuhdetta tai sinkkuutta. Se voi olla lapsia tai lapsettomuutta. Se voi olla rakkaita ystävyyssuhteita tai yksinäisyyttä. Se voi olla harrastuksia ja matkailua tai kotoisasti takkatulen äärellä vietettyjä iltoja.

Itselleni juuri tämä hetki tuntuu muutokselta. Suurilta valinnoilta ja pohdinnoilta. Mutta en koe niitä varsinaisesti kriisiksi vaan ehkä positiivisiksi asioiksi. Toki sattumaa että ne sattuu nyt tähän kolmenkympin korville, vai onko? En voi bipo diagnoosin vuoksi tehdä enää vuorotyötä ja nyt onkin mietinnässä se, mikä minusta tulee sitten isona. Suunnan tiedän, se on jotakin luovaa ja taiteellista mutta tuntuu vaikealta tehdä jotakin valintaa. Siksi haenkin nyt töitä jotta saan aikaa sitten miettiä vielä että opiskellako jotakin tai olisiko se tatuoijan juttu mua varten.. ja pitäähän sitäkin sitten "opiskella" lisää. Ja samalla saan myös tätä taloutta enemmän balanssiin.

Mutta ainakaan tylsäksi en voi tällä hetkellä elämääni sanoa sillä tosiaan tunnen olevani jonkinlaisessa risteyksessä. Se on osin pelottavaa mutta myös jännää ja mukavan haastavaa. Tunnen että tiet ovat avoinna ja taivas rajana.

Voisin kuvitella että monen kolmekymppisen naisen kriisi voi liittyä taas siihen arjen tylsyyteen ja harmauteen, elämän tasaisuuteen ja yllätyksettömyyteen. On mies ja lapsia ja se omakotitalo koirineen. Vaki työ mahd työpaikassa jossa on ollut jo monta vuotta. Voin olla väärässäkin tällaisesta kolmekymppisen kriisistä?

Itse en ole kovin ulkonäkökeskeinen vaikka toki haluankin laittautua ja näyttää kivalta. Eli minun kriisini ei liity ulkonäköön. Näytänhän erilaiselta kuin kymmenen vuotta sitten, paljonkin. On tullut painoa ja silmänaluset tummentuneet, naururyppyjäkin ilmestynyt silmiin. Mutta ne on elämää. Eivät ne määritä minua millään tapaa ihmisenä enkä niistä tee mitään kriisiä itselleni.

No mikä sitten on minun kriisini. Kyllä se on lapsettomuus, joka ei ole omasta tahdosta riippuvaa. Se on vaikea asia muutenkin. Tunnen että minusta puuttuisi palanen, ihan kuin en olisi kokonainen. Eihän äitiyskään minua määritä. Ei se tee minusta vähemmän arvokasta eikä se ole kenenkään syy, sen ymmärrän. Mutta vain toinen tahtomattaan lapseton kolmekymppinen voi ymmärtää mitä tarkoittaa kun biologinen kello alkaa tikittää.

Onni asiassa on se että tässä on vielä jonkin verran aikaa, vuosia. Onni on myös kaksi tytärpuoltani joita ilman en osaisi enää elää. Ja onneksi elämässä on aina ollut ja näin kolmekymppisenäkin on paljon hyvää ja rikasta ympärillä. Rikkauksilla en tarkoita rahallisia asioita vaan muita asioita. 

Ei tämä kolmekymppisenä olo siis ole yhtään hassumpaa! Ja pidänkö minä sitten juhlat... kai ne on pidettävä pois alta kun monet niitä kysynyt. Siltikään mitkään ryyppyjuhlat eivät oo mun juttu. Onneksi toinen koiramme täyttää 10v samassa kuussa niin voidaan pitää yhteisjuhlat ja huomio on muuallakin kuin minussa :D 

Millaista on sinun kolmekymppisen naisen elämä? Koetko että käyt/kävit läpi jotain kriisiä?

Miten minusta tuli minä?

Ajatuksiani siitä mitkä asiat ovat vaikuttaneet siihen millainen olen juuri nyt...

En tiedä ajatteleeko tässä 30v korvilla tavallista enemmän sitä kuka minä olen ja miten minusta tuli minä. Oletteko te muut 30-vuotiaat ajatelleet tällaisia asioita? Miksi koen asiat juuri näin, miksi näen asiat juuri näin, mitkä asiat elämän varrella ovat vaikuttaneet minuun niin syvästi että ovat muokanneet minusta juuri tällasen. Ja tarvitseeko niiden asioiden edes olla niin suuria jotta ne vaikuttaa meihin?

Itse uskon että lapsuus vaikuttaa paljon siihen millainen minusta on kasvanut vuosien varrella. Oma lapsuuteni oli varmasti sanan positiivisessa merkityksessä hyvin tavallinen. Siihen kuului isä, äiti, isosisko, isoveli, lemmikkejä. Asuimme omakotitalossa Vääksyssä, pienellä paikkakunnalla. Harrastin ja minulla oli hyviä ystäviä. Vartuin helluntalaisessa perheessä mutta en sanoisi että kovin vanhoillisessa. Me lapset kävimme isän ja äidin mukana sunnuntai kokouksissa kun olimme niin pieniä ettemme voineet kotiin yksin jäädä. Mutta kun vartuimme niin saimme valita itse miten sunnuntaimme vietämme. No ei meistä sisaruksista sitten enää ketään käynyt kokouksissa seurakunnalla. Arvot oli kasvatuksessa silti selvästi toki kristilliset. Enkä sano että pääpiirteittäin niissä olisi mitään vikaa. 

Lapsuuteni oli ennen kaikkea turvallinen. Sitä sanaa olen hokenut vanhemmillenikin kun olen kiittänyt heitä siitä mitä ovat elämälleni antaneet, juuret ja siivet. Opin paljon lapsuudessa toisten huomioon ottamisesta, ystävällisyydestä, rehellisyydestä, perheen merkityksestä, ennen kaikkea rakkaudesta. Tämä turvallinen lapsuus on varmasti vaikuttanut siihen ketä minä olen.

Teini-ikäni oli vaikea mutta en sanoisi että olisin kapinoinut vanhempiani vastaan. Kapina oli ihan oma kapinani omasta elämästäni. En ole koskaan kokenut että vanhempani olisivat tehneet suuresti mitään väärää kasvatuksessa vaan minä etsin teini-iässä vahvasti itseäni, kuten varmasti monet muutkin nuoruudessaan. Kuljin vähän huonommissa porukoissa ja vähän paremmissa porukoissa. Onneksi silti ennen yhdeksättä luokkaa niissä paremmissa ja tämä näkyi myös todistuksessa. Ja nyt en huonoilla tarkoita että huonojen ihmisten kanssa mutta sanotaan että sellasissa porukoissa joissa alkoholi ja muut päihteet näytteli suurta osaa ja meno oli aika villiä. Elämä oli jossain kohtaa luisumassa väärille raiteille. Onneksi asiat muuttui ajoissa.

Helppoa teini-ikäni ei varmasti ollut vanhemmilleni mutta he jaksoivat tukea ja koittaa tsempata minua. Eivät paasanneet ja syyllistäneet vääristä valinnoista vaan koittivat ohjata minua. Koin myös ensimmäisen vaikean masennusjaksoni ylä-asteella jolloin vietin viikon verran psykiatrisella lasten- ja nuorten osastolla. Joskus tulee mietittyä nuoruutta ja teini-ikää ja toivon ettei omille tytärpuolilleni siitä tule yhtä vaikea kamppailu. Ainakaan vanhemman tytön osalta ei näytä onneksi alkuunkaan siltä.

Koen että näin aikuisiällä esimerkiksi bipo sairaus on vaikuttanut paljon siihen mitä olen tänä päivänä. Vaikeat masennusjaksot ovat saaneet toisaalta ymmärtämään elämän haurauden mutta toisaalta elämänhalu masennusjaksoista selviämisen jälkeen on aina yhä suurempi ja pienet arkiset asiat tuo suurta iloa elämään. Sairaus ei määritä minua mutta on osa elämääni, osa minua. Sairaus on tuonut osaksi haasteita mutta myös opettanut olemaan itselle armollisempi ja opettanut ymmärtään myös muita tuomitsematta. Jokaisella meillä on oma polkunsa ja ketään toinen ei voi sitä tietää jos ei ole juuri samaa polkua astellut. Tästä asiasta voisin tehdä ihan oman blogikirjoituksen jossakin kohtaa.

Ero ex-miehestäni nuorena on myös asia jota olen käsitellyt aikoinaan paljon. Se on varmasti vaikuttanut minuun. Uuden mieheni tuleminen elämääni, muutto täysin uuteen vieraaseen kaupunkiin, uuteen työhön, uusien ystäväsuhteiden luominen... se vaikuttaa taatusti ihmiseen kun kokee samalla kertaa monen monta suurta muutosta. No, siitäkin selvittiin kiitos mieheni, ystävieni, perheeni. 

Äitipuoleksi tulin vain 22-vuotiaana ja myös se on muokannut minua paljon, niin ihmisenä kuin naisenakin. Elämänarvot ja järjestys ovat muuttuneet sitä myöten osin erilaisiksi. Koen että vaikka tulin äitipuoleksi nuorena, olin valmis siihen. Olin sitä ennen elänyt vauhdikasta nuoren naisen elämää, asunut omillani jo 18-vuotiaana ja kokenut lähihoitajan ammatinkin kautta hyvin paljon asioita elämästä ja kuolemasta, vastuusta. 

Mieheni selkäsairaus on myös saanut minut ymmärtämään paljon asioita. Opettanut arvostamaan terveyttä mutta myös näyttänyt sen raadollisen puolen siitä kun menettää terveytensä ja vielä ilman että on itse siihen voinut vaikuttaa esim elämäntavoillaan. Olen myös paljon joutunut miettimään miten tukea toista vaikeissa asioissa ja joskus sysäämään omat tarpeeni sivuun kaiken muun tieltä. 

Vaikeimpana aikana mieheni selkäsairauden osalta olen kokenut ajan ennen selän jäykistysleikkauksen uusintaleikkausta. Olin itse silloin masentunut ja mieheni oli todella huonossa kunnossa. Osin vuodepotilaana. Hän pystyi kävellä kyynärsauvojen kanssa muutaman pienen hassun pätkän päivässä. Apuvälineitä kotona oli enemmän kuin monella vanhuksella. Lääkärit eivät tuntuneet ottavan kipuja tosissaan ja magneettikuvauksiin pääsy kesti aivan liian kauan! Kun hän niihin lopulta pääsi, soittikin kirurgi samana päivänä että kipin kapin osastolle samana päivänä ja leikkaus taas tiedossa. Selässä oli vähän kaikki pielessä; ruuvit irti selästä, jäykistetyllä alueella iso pullistuma jollaista lääkärit eivät olleet ennen nähneet (siis jäykistyksen jälkeen). Ihmekös oli ollut kipuja ja arki täyttä tuskaa. Tämä on jättänyt arpensa myös henkisesti meihin molempiin.

Huomaan että monta kuoppaa on ollut elämänvarrella vaikka myös onneksi paljon niitä tasaisia hyviä polkuja. Mutta niin vaan on selvitty niistä suurimmistakin kuopista. Ehkä niihin olisi jäänyt makaamaan jollei ystävät ja perhe olisi nostanut sieltä pois. Ystävät ovat siis kultaakin kalliimpia! Kiitos siitä teille kaikille <3 

Minkä asioiden koette vaikuttaneet teihin elämänvarrella? Miten sinusta on tullut juuri sinä?

Hyvää syksyistä viikonloppua kaikille, nauttikaa luonnosta ja toisistanne :)

Minun uusi blogini

Tervetuloa lukemaan ja seuraamaan Minä, me ja muut -blogiani

Kuka minä olen?

Alkuun ehkä syytä kertoa jotakin itsestäni... Olen Susanna, pian 30v nainen Turusta. Perheeseeni kuuluu rakas aviomies Mikko ja rakkaat tytärpuolet, sekä kaksi koiraa ja chinchilla. Olen ammatiltani lähihoitaja mutta sairauteni (bipo) on tuonut sen työn tekemiseen rajoitteita ja tässä 30v korvilla onkin hyvä pohtia sitä, miksikä minä haluan isona tulla. Lähes kaikki harrastukseni ovat taiteellisia ja ehkä uusi ammatti voisi olla sieltä suunnalla.

Harrastuksiini kuuluu laulaminen, piirtäminen, ompelu, valokuvaus, luonnossa liikkuminen, kirjoittaminen ja koirat. Osa harrastuksista "kausittaisia" kuten valokuvaus, joka painottuu selkeästi enemmän kesään. Kirjoittaminen taas on hyvin kausittaista johtuen mielialoista ja inspiraatiosta. 

Luonto on aina ollut lähellä sydäntäni tai oikeastaan koko meidän perheen sydäntä. Myös mieheni harrastaa luontokuvausta. Meille tärkeä juttu on kesäisin mökkeily Elijärvellä, mieheni vanhempien mökillä. Siellä kalastetaan, marjastetaan, saunotaan, ulkoillaan, valokuvataan ja nautitaan yksinkertaisesti yhteisestä ajasta, joskus myös kera ystävien ja lasten kavereiden. 

Musiikki on aina kuulunut elämääni vahvasti. Ala-asteella oli bändiviritelmiä, ylä-asteella lauloin ahkerasti valinnaisen musiikin tunneilla ja kävin myös musiikin opettajan rohkaisemana laulutunneilla. Instrumenttini on aina ollut ääneni eli en ole koskaan soittanut mitään soitinta. Kitaransoitto kyllä kiinnostaa. Ystävälläni Timolla on studio ja sinne pääsy onkin ollut pitkäaikainen haaveeni joka on onneksi nyttemmin toteutunut.

Tästä linkistä pääset seuraamaan soundcloud sivujani

https://soundcloud.com/search?q=susanna%20rajala

Tästä linkistä pääset seuraamaan facebookissa "artisti" sivujani

https://www.facebook.com/suskivirallinen?fref=ts

Aviomieheni on minua 11v vanhempi ja olemme olleet yhdessä noin 8 vuotta. Itse olen kotoisin Vääksystä ja Lahden kautta aikoinaan päätynyt kauniiseen Turkuun. Turusta tuli minulle pian koti eikä ikävä ole painanut muualle. Koti on siellä, missä sydän on... niinhän sitä sanotaan ja se pitää kyllä paikkaansa. Kun on perhe ja ystävät lähellä niin asiat on hyvin.

Väriä ja ehkä voisi sanoa että myös joskus haastetta arkeemme tuo mieheni selkäsairaus. Itse olen mennyt jo laskuissa sekaisin mutta leikkauksia taitanee olla hänellä takana noin 6-7. Kaikki on lähtenyt aikoinaan siitä että mieheni selkärankaan tuli suuri pullistuma jota ei ajoissa hoidettu, minkä seurauksena syntyi jalkaan hermovauroita. Sen jälkeen selkään on asennettu titaania ja ruuveja, eli alaselkää on jäykistetty. Tämäkin operaatio tehtiin periaatteessa kahdesti sillä ruuvit sananmukaisesti irtosivat selästä parin vuoden päästä ensimmäisestä leikkauksesta. Mieheni selkähistoriaan mahtuu hyvin hyvin vaikeita ja raskaita aikoja jolloin hän on ollut lähestulkoon vuodepotilas. Mutta mahtuu myös suht hyvää arkea, vaikkakaan ei täysin kivutonta sellaista. Seuraava askel on ns kipustimulaattorin asennus kenties ensi vuonna. Toivottavasti se toisi helpotusta kipuihin ja vähentäisi elimistöä kuormittavien kipulääkkeiden tarvetta.

Perheeseeni kuuluu myös kaksi tytärpuolta, vanhempi tyttö on 15v ja nuorempi on 12v. Olen ollut tyttöjen elämässä noin 8 vuotta ja koen että lapset ovat täyttäneet sydämestäni suuren aukon. He ovat ykkösasia elämässäni. Kun heillä on asiat hyvin, minullakin on ja jos heillä on hätä niin minullakin on. Heti alkujaan minulle oli selvää että he tulevat samassa "paketissa" mieheni kanssa. Lapset ottivat minut hyvin vastaan ja suht pian löysin paikkani perheessä. 

Arki on meillä hyvin tavallista mutta toki mieheni selän vuoksi tehdään hieman sen mukaan kun hänen vointi antaa periksi. Jos esimerkiksi pitää valita leffateatteriin meno tai leffan katsominen kotisohvalla niin valitsemme jälkimmäisen koska pitkä istuminen ei tee selälle hyvää. En silti koe että olemme jääneet paljosta paitsi sillä jos mieheni ei voi tulla johonkin, olemme menneet tyttöjen kesken. Ja usein juuri löytyy vaihtoehtoja joista valita se paras.

Mitä blogi pitää sisällään?

Ehkä helpompi sanoa mitä blogi ei ainakaan käsittele... se ei käsittele muotia, shoppailua, leivontaa, politiikkaa... hmm.

Blogi kertoo ajatuksiani elämästä ja kaikesta siihen liittyvästä. Menneisyydestä, nykyisyydestä, tulevaisuudesta. Se kertoo minusta, meistä ja muista. Se ei silti ole päiväkirjani vaan heijastaa paljon muutakin kuin omaa elämääni. 

Voi olla että yhdistän teksteihin valokuviani ja ehkä joskus runojani. 

Blogin on tarkoitus olla arkea mutta ei välttämättä juuri tätä päivää vaan ajatuksia eilisestä ja huomisestakin. Siihen kuuluu varmasti iloa ja surua, hymyä, riemua ja joskus niitä kyyneleitäkin.

Koitan välttää mustavalkoisia ajatuksia eli koitan aina katsoa asioita monelta kantilta, monesta suunnasta, monen ihmisen silmin. Toivon että tekstit herättää keskustelua ja saa aikaan mielipiteitä suuntaan ja toiseen.